Soundi ja Intonaatio

Soundi on hyvän “timen”, eli rytmisesti tarkan soiton kanssa yksi tärkeimmistä asioista kaikille soittajille.

Soundin muodostavat äänenväri, sointi, nyanssit, artikulaatio ja dynamiikka, kaikki yhdessä. Voidaan puhua että “soittajalla on hyvä soundi”, ja tällöin viittaamme äänenvärin ja artikulaation lisäksi myös soittajan tyyliin. Soundi kattaa siis muutakin kuin instrumentin soinnin ja äänenvärin.

Ihmiset kuuntelevat mielellään muusikoita, joilla on heidän oma persoonallinen soundinsa. Tyylillisesti kehittyneen ja oman persoonallisen soundin eteen on tietysti tehtävä kova työ, johon soittimen harjoittelun lisäksi lukeutuu muun muassa soolojen nuotintaminen ja analyyttinen kuuntelu.

Tässä luvussa tarkastelemme puupuhallinten soundia äänenvärin ja intonaation kannalta:

Puhallinsoittimissa äänen synnyttämiseen tarvitaan ilmavirta, jonka alkusysäys lähtee syvältä palleasta. Ruokolehtisoittimissa, kuten saksofonissa ja klarinetissa, äänen syntymiseen vaikuttaa ruokolehti, joka värähtelee suukappaleen läpi puhallettavan ilmavirran avulla. Värähtelevä ruokolehti saa ilmapatsaat sen molemmin puolin värähtelemään, kun se vuoroin sulkee ja vuoroin avaa suukappaleesta virtaavan ilman reitin. Tämä ilmanpainevaihtelu ruokolehden molemmin puolin synnyttää ilmapatsaassa ja soittimessa resonanssin, jonka kuulemme soivana äänenä.

Huilun ääni puolestaan syntyy, kun ilmavirta jakautuu suukappaleen puhallusaukossa ja vaihtaa jatkuvasti reittiään särmän puolelta toiselle. Tämä tapahtuma saa huilussa olevan ilmapatsaan värähtelemään.

Puhallinsoittimessa olevan ilmapatsaan pituutta muuttamalla muutetaan soivan sävelen korkeutta. Mitä pidempi ilmapatsas tai “soiva putki” on, sitä matalampi ääni vastaavasti syntyy. Puupuhaltimissa ilmapatsaan pituutta voi säädellä avaamalla ja sulkemalla soittimessa olevia reikiä sormilla tai läppämekanismien avulla.

Mielikuva “soundi lähtee palleasta” on osittain totta, sillä hengitystekniikan toimiessa ilmapatsas ulottuu sitä kontrolloivasta palleasta soittimeen saakka ja ruokolehti värähtelee ilmapatsaiden keskiössä. Kun harjoittelee oikean hengitystekniikan, on muu soundiharjoittelu tällöin tukevalla perustalla. Oikeastaan ilman oikeaa hengitystekniikkaa hyvän soundin saavuttaminen on miltei mahdotonta, äänen jäädessä ohueksi ja puhalluksen pinnalliseksi.

On hyvä olla selkeä mielikuva siitä, miltä haluaa kuulostaa ja millainen on omasta mielestä hyvä soundi. Kuuntele esikuviasi rakentaaksesi itsellesi vahvempaa käsitystä hyvästä soundista ja siitä, miltä haluat itse kuulostaa.

Puhallinsoittajille soundia ja intonaatiota parantavia harjoituksia ovat yläsävel-, vire- ja pitkien sävelten dynamiikkaharjoitukset (cresc./dim.). Soittajan ambituksen eli soitettavissa olevan sävelalueen kasvattaminen ja altissimo-rekisterin, hengitystekniikan ja intonaation harjoittelun ohella soundikin paranee. Kaikki nämä osa-alueet tukevat luonnollisestikin toisiaan.

Jokaisen soittajan oma fysiologia vaikuttaa soundiin: soittajalla on eri muotoinen kitalaki, suuontelo ja kurkunpää. Kielen asennollakin on suuri merkitys soundiin. Sitä voi vaikka kokeilla soittamalla pitkiä ääniä ja kuvittelemalla laulavansa samalla eri vokaaleja muuttaen kielen asentoa: a, e, i, u, y, ä ja ö. Kuuntele, miten kukin vokaali värittää soundiasi, ja poimi niistä mieleisesi. Yy, ee, ja ii soivat kirkkaimmin.

Soittajalla mieleinen soundi voi syntyä esimerkiksi jostain iin ja een välimaastosta. Harjoittele vokaalien eri yhdistelmiä myös laulamalla. Eri puhekielistä löytyy vokaaleja, jotka ääntyvät kahden vokaalin väliltä, esimerkiksi Tanskan kielessä ään ja öön väli ja viron kielessä yyn ja uun väli. Tarpeen tullen voit käyttää eri vokaaleja myös efektin omaisesti lisäämään sointikirjoasi. Mahdollisuus melodioiden viheltämiseen kertoo myös kielen asennon merkityksestä, lisäksi se on hyvää harjoitusta intonaatiollesi.

Suukappaleen osuus lopulliseen soundiin on merkittävämpi kuin itse “torviosalla”, olettaen tietysti, että soitin on muuten kunnossa ja vireessä eikä siinä ole haitallisia ääneen vaikuttavia vuotoja. Puhallinsoittajan fyysinen kuntokin vaikuttaa hengitystekniikan kautta soundiin. Soittajan on itsekin oltava “vireessä”, jotta soitto soi. Parempi vireystila mahdollistaa myös tarkemman rytmisen ilmaisun. Kun yleiskunto on hyvä, myös keskittyminen on parempi.

Hyvä intonaatio tarkoittaa vireistä soittoa. Oma soittimen vireinen soitto vaatii jokaisen yksittäisen äänen harjoittelua toisen äänilähteen kanssa. 

Unisonon eli kahden saman sävelen ja puhtaiden intervallien vireen kuulee parhaiten äänten huojuntaa tarkkailemalla. Kitaran virityksessä tähän huojuntaan törmää käytännössä useimmin. Kun vire kahden kielen välillä on lähes sama, taajuuseroista johtuva huojunta on kuultavissa. Mitä lähemmäksi samaa virettä äänen tulevat, sen harvemmaksi huojunta muuttuu ja kun vireet ovat samat, huojunta katoaa käytännössä kokonaan. Tässä tilanteessa on vain kaksi samalla taajuudella soivaa kieltä.

Puhallinsoittimissa on aina säveliä, jotka ovat joko ala- tai ylävireisiä. Säännöllisten intonaatioharjoitusten avulla opit virittämään myös soittimesi ongelmaäänet vireeseen. Yleisimpiä vireongelmia syntyy etenkin ylärekisterissä. Korkeampi sävel on vaikeampi soittaa puhtaasti. Saksofonin soitossa on yleistä puristaa yläsävelet ylävireisiksi liian tiukan ansatsin vuoksi. Tämä korostuu yleensä vielä kovaa soitettaessa. Alimmat sävelet saattavat puolestaan jäädä roikkumaan alavireisiksi.

Äärirekisterien vireongelmiin voi vaikuttaa ansatsilla. Joustamalla alaleukaa kevyesti eteenpäin annamme ruokolehdelle enemmän pituutta ja tilaa värähdellä ja ylärekisterin sävelien vire ei pääse nousemaan ylävireiseksi. Sama voidaan tehdä päinvastaisella liikkeellä alaäänissä, jos ne ovat alavireisiä. Kielen asennolla on tässäkin tilanteessa suuri merkitys. Ei ole olemassa täysin vireisiä puhallinsoittimia, vaan niitä pitää opetella soittamaan vireisesti.

Viritystason hallinta äärinyansseissa, eli soitettaessa erittäin hiljaa tai kovaa, on kaikilla puhallinsoittimilla vaativaa. Klarinetti soi helposti ylävireisesti, kun soitetaan hiljaa, kun taas lujaa soitettaessa vire roikkuu. Saksofonilla ja huilulla tämä ilmiö on yleensä päinvastainen. Soittimen lämpenemisestä johtuva virityksen nousu on varsinkin klarinetilla huomattava sen lieriömäisestä muodosta johtuen. Soittimen, tai oikeastaan ilmavirran lämpötilan muutos (yleensä nouseminen), voi vaikuttaa jopa puoli sävelaskelta puhaltimen sävelkorkeuteen.

Olisi suotavaa harjoitella intonaatiota jo soittoharrastuksen alkumetreiltä asti, jottei korva tottuisi epävireisiin asteikkoihin. On olemassa väärä käsitys siitä, että kun yksi puhaltimen ääni viritetään mittarilla vireeseen, kaikki muutkin äänet olisivat silloin vireessä. Luonnollisen yläsävelsarjan muodostuksen vuoksi on hyvä harjoitella intonaatiota myös pianon ja muiden akustisten soittimien kanssa.

Parhaiten harjoitus toimii Unisonon ja puhtaiden intervallien kanssa, kuten edellä mainittiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että akustiset soittimet kuten piano tai kitara on viritetty tasavireisesti, joten intervallit itse soittimessa eivät ole “puhtaita” vaan pyöristettyjä. Intonaatioharjoittelua on kuitenkin parempi tehdä akustisten soittimien ja yksittäisten sävelien kanssa, koska digitaalinen soitin ei muodosta luonnollista yläsävelsarjaa.

Viritysmittari toimii parhaiten ”puhalla ensin ja katso vasta sitten” -periaatteella. On tärkeämpää oppia soittamaan vireisesti korvan kuin mittarin avulla. Soita sävel siis ensin reilusti ja tarkasta vire mittarista vasta sen jälkeen.

KIELITYS

Kielen kärki koskettaa kevyesti ruokolehden kärkeä

Ruokolehtisoittimen kielitys tarkoittaa äänen aloittamista siten, että soittajan kieli koskettaa ruokolehden kärkeä. Kielitystapoja on useita, ja kaikilla niillä saavutetaan äänenaluke, joka vaihtelee legatomaisen kevyestä taa-tavasta raskaaseen, paukahtavaan ”släppikieleen”. Mitä suurempi osa kielestä osuu lehteen, sitä raskaampaa kielitys on: ruokolehti voi suorastaan paukahtaa soimaan! Jazzsoiton yksi erikoisuus on niin sanottu puolikieli, jolloin ruokolehti puolittain vaimennetaan kevyellä kielen kosketuksella – tapoja on monia.

Kielityksen keveyteen sisältyy monia etuja, kuten mahdollisuus nopeaan artikulaatioon ja tätä kautta aiempaa nopeampi soittotekniikka, legatomaisempi ja kauniimpi artikulaatio sekä parempi fraseerauksen kontrolli. Kun kieli osuu vain vähän lehteen, äänenaluke eli atakki on nopeampi ja itse soiva sävel syttyy nopeammin.

Oikeaoppisessa kielityksessä soittajan kielen kärki osuu aivan ruokolehden kärkeen tai sen alapuolelle ja kielen takaosan reunat koskettavat ylähampaita kuten lausuttaessa yy, ee tai ii. Kielitystä voi aluksi harjoitella dyy-tavulla ja sen jälkeen puhaltaa kirkkaammin soivia vokaaleja käyttäen sekä kielen asentoa vaihtaen. Näin itse kielityksestä aiheutuvat äänet minimoidaan ja sävelen legatomaisempi sointi maksimoidaan. (ks. kuva1)

Kielitystä voi harjoitella laittamalla kielen kärki ruokolehteä vasten samalla puhaltaen ilmanpaine valmiiksi ja päästämällä kieli lehdeltä. Seuraavaksi annetaan ilman suhista kielityksen jälkeen ilman, että ruokolehti varsinaisesti soi.

Tämän harjoituksen avulla pyrimme saamaan atakin eli äänen syttymisen mahdollisimman nopeaksi, niin hiljaisilla kuin kovillakin voimakkuuksilla. Aloittelijoilla niin äänen syttyminen kuin intonaatiokin ovat vasta työn alla, ja vaatii viikkojen ja kuukausienkin harjoittelua saada nämä asiat kuntoon.

Hyvä harjoitus kielityksen keveyden ja ”puolikielen” harjoitteluun on ensin puhaltaa pelkkää ilmaa, siis tuottaa pelkkää suhinaa, ja samanaikaisesti asettaa kieli kevyesti ruokolehdelle kielityksen tapaan. Seuraavaksi voi soittaa pitkän sävelen ja samanaikaisesti hyvin kevyesti asettaa kieli värähtelevälle ruokolehdelle; jotkut asettavat sen kärkeen, toiset hiukan sivuun – tapoja on monia. Kielen kärki voi osua lehden keskelle tai hieman keskikohdan toiselle puolelle. Sävelen on tarkoitus soida yhtäjaksoisesti, mutta kielen kevyt kosketus vain vaimentaa sointia.

Puolikielitystekniikka liittyy olennaisena osana jazzfraseeraukseen, ja sen avulla soitettavien fraasien dynamiikka paranee.

Puhallinsoittimissa ilmanpaine ja virtaus on jatkuva ja vain kielityksen avulla artikuloimme ja aksentoimme säveliä halutulla tavalla mahdollisimman monipuolisesti. Ilman jatkuvaa ilmavirtausta fraasin sävelet jäävät irtonaiseksi eikä musikaalinen kaari pääse syntymään.

Nopeampaan staccatomaiseen artikulointiin käytetään niin sanottua tuplakielitystä, jossa ka-tavun luoma kielityksen kaltainen atakki ja tavanomainen kielitys vuorottelevat.

Kielen takaosa koskettaa kitalakea samaan tapaan kuin lausuttaessa “ka”. Ilmanpaine tässä tapauksessa saa aikaan lähes normaalin kielityksen kaltaisen äänenalukkeen, vaikkei kieli varsinaisesti ruokolehteä kosketakaan.

Saksofonin Sormitukset

Tässä piirtämäni sormitukset kaikille saksofoneille. Baritonisaksofonin alinta a-säveltä ja altissimo-rekisterin korkeiden sävelten sormituksia lukuunottamatta, kaikki on mukana. Muistakaa hyvä sointi ja intonaatio kaikissa sävelissä, sekä hiljaa tai kovaa soittaessa.

vain yksityiseen käyttöön – kopioiminen opetuskäyttöön vain tekijän luvalla
vain yksityiseen käyttöön – kopioiminen opetuskäyttöön vain tekijän luvalla
vain yksityiseen käyttöön – kopioiminen opetuskäyttöön vain tekijän luvalla

Printtaa sormitukset tästä.